Tarina ei lopulta koskaan ole ihan itsenäinen. Vaikka se periaatteessa mahtuukin kansien väliin eikä sen ulkopuolella periaatteessa ole mitään – sivujen päättyessä tarina päättyy – lukija on kuitenkin tuon tarinan miniuniversumin ulkopuolella. Hän tuo siihen aina jotakin. Sen lisäksi tarinat ovat osa jotakin lukijasta riippumatonta: osa kirjoittajansa tuotantoa, ehkä osa jotakin kokoelmaa, tuotteena osa jotakin kulttuuria ja historiallisia olosuhteita.
Ernest Hemingwayn Ensimmäiset 49 kertomusta on kokoelma enimmäkseen melko lyhyitä novelleja. Ne eivät välttämättä sisällä pitkiä tarinakaaria vaan ovat usein tuokiokuvauksia ja koostuvat yhdestä kohtauksesta. Koska tarinat ovat lyhyitä, jokaisen lauseeen täytyy olla merkityksellinen tai viitata merkityksiin tarinan sivujen ulkopuolelle – tavallaan lainata muulta maailmasta.
Minä tuon Ensimmäisten 49 kertomuksen lukemiseen ainakin olemattoman innostukseni Ernest Hemingwayhin sekä rajallisen ymmärrykseni tarinoiden kontekstista ja rajallisen tietomääräni maailmasta ylipäätään. Osin näiden takia tarinoiden merkitykset – tai jopa itse tarinat – hahmottuvat minulle kovin eri tavoin.
Osa tarinoista tuntuu lähinnä harjoitelmilta tai fragmenteilta – joltain, joka ei voi olla kokonainen. Näinhän asia ei kuitenkaan voi olla. Näitä tarinoita ei ole kaivettu kuoleman jälkeen jostain laatikon pohjalta, vaan ne on kirjoitettu loppuun ja lähetetty julkaistavaksi.
Jotkut tarinat puolestaan viittaavat ulkomaailmaan tavalla, jonka avulla minäkin ymmärrän tarinan merkityksiä. Ne ovat ehkä niin yleisinhimillisiä, että huolimatta melkein sadan vuoiden aikavälistä kirjoittamisen ja lukemisen välillä kertomukset voivat vavahduttaa lukijaa osin myös lyhyytensä ansiosta.
Tällaisesta kokoelman ehkä paras esimerkki on kahden sivun mittainen ”Kirje eräältä lukijalta”. Kahteen sivuun mahtuu paitsi kirje niin myös sen kirjoittamisen kehyskertomus. Nuori nainen on huolissaan, koska hänen sotapalveluksesta palaavalla miehellään on kuulemma sodan aikana saatu tauti nimeltä ”sifilus” ja naisella itsellään tytär, joka on syntynyt sillä aikaa, kun tämän isä oli kolme vuotta komennuksella. Naisen isä pitää miehen tautia sellaisena, että sen saatuaan voi toivoa kuolevansa. Kirjoittamalla kirjeen lehteen nainen toivoo saavansa hyviä neuvoja lehdessä palstaa pitävältä älykkään ja tietävän näköiseltä ihmiseltä.
Tiivistelmäni ei pääse tarinan alkuperäiseen merkitykstiheyteen. On nimittäin häkellyttävää, kuinka tarinan kaksi sivua luettuaan on lukija luonut päässään tarinan, joka ulottuu paljon kahta sivua pidemmälle ja syvemmälle. On helppo nähdä mielikuvissaan mainittujen henkilöiden elämäntarinoista, tunteista ja ajatuksista paljon enemmän kuin mitä tekstissä suoraan kerrotaan. Tehokasta!
Tai sitten ”Kirja eräältä lukijalta” on vitsi joka meni minulta täysin ohi…