Kaksi huomiota: Lönnrot näki hääjakson hirmuisen hyväksi paikaksi säilöä kaikenlaista vastaantullutta kansanperinnettä. Lisäksi morsiamia näköjään haluttiin ennen pelotella ja itkettää mahdollisimman paljon.
Kalevalan 23. runo edistää tarinaa vain, jos morsian myöhemmin helpottuu, kun uuteen kotiin muuttaminen ei olekaan niin kamalaa kuin ensin maalailtiin, tai jos ”vanha kulkuakka” onkin joku tärkeä tyyppi valeasussa. Jälkimmäinen ei varmastikaan tapahdu, mutta ensin mainittu olisi vielä mahdollisuuksien rajoissa.
Puolet runosta on morsiamen ohjeistusta taloustöihin ja kuuliaisuuteen. Toinen puoli on elämänkokemuksilla pelottelua.
Taloustöihin neuvot antaa Osmotar, joka ilmeisesti on jonkinasteinen jumaluus – erikoisalana kai olut. Pakko myöntää, että onhan siinä hohtoa, että jonkin jumalolennon saa häihinsä paikalle. Mutta samalla kytee epäilys, että ihan jumalaa ei olisi tarvinnut kertomaan pöydänjalkojen putsauksesta. Olisi taas ollut kustannustoimittajan homma ottaa kantaa siihen, millaista yliluonnollisuuden ja maagisuuden tasoa haetaan. Yhtäkkiä vain sinänsä realistisiin häihin tulee jumalatar pitämään puhetta.
Toisen puolen runosta käyttää koditon vanha nainen oman tarinansa kertomiseen. Se tiivistyy niin, ettei alku ollut helppo, mies oli väkivaltainen, eikä karkaamisenkaan myötä elämä kovasti keventynyt. Epäilen, että tällä ei ole tarinan kannalta merkitystä, mutta toivon olevani väärässä.
Toivottavasti seuraava runo vie jo tarinaa eteenpäin.