Olemmeko myötämielisempiä murhaajaa kohtaan, jos tunnemme hänen tarinansa?
Kun otamme huomioon taustani, opiskeluni, niin, sivistykseni, miten saatoin elää sellaista elmää, olla tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, joutua sellaisiin kiipeleihin? Vastaus on että en tiedä vastausta. Tai tiedän, ja se on niin laaja, liian sekava, jotta voisin yrittää sitä nyt.
(suom. Anja Haglund)
Näin toteaa päähenkilö John Banvillen Todistajan kirja -romaanin alkupuolella. Sen jälkeen hän tekee selkoa omasta elämäntarinastan ja tekemästään murhasta sen käännekohtana. Edessä on oikeudenkäynti, jossa hän aikoo tunnustaa syyllisyytensä ilman varauksia.
Kun tosielämässä haetaan syitä tai selityksiä rikoksille tai vaikkapa riippuvuuksille, saa kuulla tai lukea myös sellaisia kannanottoja, että yritykset ymmärtää ovat turhia tai arveluttavia. Tähän liittyy usein moralisoiva tai rangaistusta hinkuva sävy. Jotkut ehkä ajattelevat, että ymmärtäminen on hyväksymistä tai sen esiaste – että olemme teolle tai tilanteelle myötämielisempiä, jos tunnemme niiden mahdolliset vaikuttimet tai yritämme selvittää niitä.
Todistajan kirja on sikäli mielenkiintoinen tarina, että siinä kertoja kuvaa tarkkaan elämäänsä ennen murjaa ja sen jälkeen, mutta kirjailija ehkä tarkoituksella antaa kertojan epäonnistua sekä murhan syiden selittämisessä että lukijan sympatioiden herättelyssä. Tarinan keskiössä oleva murha ikään kuin vain tapahtuu. On toki edeltäviä tekijöitä, jotka johdattavat kohti sitä, mutta ei mitään sellaista asiaa tai olosuhteiden yhdistelmää, joka tekisi siitä välttämättömän. Samoin murhaaja ei vaikuta olevan aktiivinen toimija – hänellekin murha vain tapahtuu, syistä jotka jäävät pitkälti hämärän peittoon.
On selvää, että kertoja on murhaaja, mutta hän ei vaikuta olevan sitä mitenkään aktiivisen valinnan kautta. Ulkoa päin tarkastellessa – eli lukijalle – tilanne näyttäytyy niin, että aivan viime hetkiin saakka hän olisi voinut valita toisin. Vaikuttaa myös siltä, että hän antoi itsensä ajautua vaikeuksiin, jotka johtivat siihen, että hänestä tuli – aktiivista valintaa tai ei – murhaaja. Hänen tulemisensa murhaajaksi oli kuin joutuminen velkoihin hänen aikaisemmassa elämänhistoriassaan. Kyseessä oli nippu tekoja ja tekemättä jättämisiä, ikään kuin lopulta ajautumista ilman erityisen aktiivista valintaa. Tarina tapahtuu.
Kiehtovaa on nimenomaan se, että vaikka murhaajan selonteko onkin tällaisena käsikirjoituksena vähän epäuskottava, se on todella uskottava siinä, että aina ei tekemisille löydy selkeää syytä. Ihmisen elämässä moni tulkittu syyn ja seurauksen suhde saattaa olla jälkikäteen selittelyä ja järkeistämisestä. Tulee mieleen Salingerin Sieppari ruispellossa -romaanin nuorukainen, joka tiivistää asiaa näin: ”Mä tarkotan, mistä sen tietää mitä aikoo tehdä ennen kun on tehny?”
Eihän sitä tiedäkään, eikä jälkeenpäinkään varmaksi tiedä vaikuttimiaan. Tällaisista elementeistä elämäntarinat kuitenkin rakentuvat.